Monella pienyrittäjällä olisi mahdollisuus
kasvattaa yritystään ja myyntiään, mutta tämä seuraavalle
tasolle nouseminen saattaa monesti johtaa jopa yritystoiminnan
lopettamiseen. Toiminnan kasvattamisessa tulee usein yrittäjän oman
jaksamisen raja vastaan ja työvoiman palkkaaminen on väistämätöntä.
Tämä on kuitenkin erittäin kallista ja yrittäjän byrokratian
lisääntymisen myötä myös teknisesti raskasta. Todelliset
kustannukset yhden ihmisen palkkaamisesta ovat yrittäjälle lähes
kaksinkertaiset itse palkkakuluihin nähden.

Yksinyrittäjän tuleekin nykyään periaatteessa
kolminkertaistaa tuloksensa, jotta selviäisi toisen työntekijän
palkkaamisesta. Tämän takia moni pienyrittäjä pyrkii kohtuutta
vastaan sinnittelemään elossa tehden itse vähintäänkin kahden
ihmisen työt. Valitettavasti tämä johtaa usein yritystoiminnan
lopettamiseen yrittäjän omien voimavarojen ehdyttyä. Tällainen ei
ole millään mittarilla järkevää. Yhteiskunnan täytyy ottaa
tässä roolia ja muutettava palkkausedellytyksiä, työntekijän
toimeentuloa kuitenkaan vaarantamatta. Rakenneuudistuksensa jälkeen
uudet kunnat voivatkin olla paikallisella tasolla erinomaisia
tukijoita elinkeinoelämälle.

Yrittäjäsukupolven siirroksessa perintöverotus on
keskeisessä roolissa ohjaamassa yhteiskunnan keskeisten
työllistäjien toiminnan tulevaisuutta. Nykyinen veromalli on
hankala ja siitä keskustellaan jatkuvasti. Oikeistolaisten voimien
esittämä perintöverotuksen jatkuva ja rajaton keventäminen on
kuitenkin vastuutonta ja typerää. Sen sijaan edellisen
yrittäjäsukupolven hiljaa hiipuessa on yhteiskunnan tarjottava
kaikki mahdollinen tuki seuraavan sukupolven mukaanlähtöä varten.
Mikäli seuraava sukupolvi ei kuitenkaan ole kyvykäs tai
kiinnostunut ottamaan kantaakseen vastuuta yrityksestä, sen
toiminnasta ja työntekijöistä, on yhteiskunnan otettava yritys
hoteisiinsa. Yrityksestä voitaisiin käydä huutokauppa, johon
osallistuvat tahot kilpailisivat keskenään avoimesti ja rehdisti
julkisen toimijan varjelemana.

Yritystuet kohdentuvat tällä hetkellä melko
kohtuuttomasti suuriin, elinvoimaisiin yrityksiin. Valtiovalta
tuottaa jo koulutusjärjestelmässään tuhansia ja taas tuhansia
työntekijöitä suurille työllistäjille, mutta taloudellista
kehitystukea ne eivät erityisemmin tarvitse. Yritystuet onkin
kohdistettava yrityksiin, joilla on kasvuedellytyksiä ja -tahtoa.
Suomesta löytyy osaamista ja intoa uuden teollisuuden ja sen
tarjoamien työpaikkojen syntymiseksi. Niihin on tartuttava rohkeasti
ja avoimesti.

Monella pienyrittäjällä olisi mahdollisuus
kasvattaa yritystään ja myyntiään, mutta tämä seuraavalle
tasolle nouseminen saattaa monesti johtaa jopa yritystoiminnan
lopettamiseen. Toiminnan kasvattamisessa tulee usein yrittäjän oman
jaksamisen raja vastaan ja työvoiman palkkaaminen on väistämätöntä.
Tämä on kuitenkin erittäin kallista ja yrittäjän byrokratian
lisääntymisen myötä myös teknisesti raskasta. Todelliset
kustannukset yhden ihmisen palkkaamisesta ovat yrittäjälle lähes
kaksinkertaiset itse palkkakuluihin nähden.

Yksinyrittäjän tuleekin nykyään periaatteessa
kolminkertaistaa tuloksensa, jotta selviäisi toisen työntekijän
palkkaamisesta. Tämän takia moni pienyrittäjä pyrkii kohtuutta
vastaan sinnittelemään elossa tehden itse vähintäänkin kahden
ihmisen työt. Valitettavasti tämä johtaa usein yritystoiminnan
lopettamiseen yrittäjän omien voimavarojen ehdyttyä. Tällainen ei
ole millään mittarilla järkevää. Yhteiskunnan täytyy ottaa
tässä roolia ja muutettava palkkausedellytyksiä, työntekijän
toimeentuloa kuitenkaan vaarantamatta. Rakenneuudistuksensa jälkeen
uudet kunnat voivatkin olla paikallisella tasolla erinomaisia
tukijoita elinkeinoelämälle.

Yrittäjäsukupolven siirroksessa perintöverotus on
keskeisessä roolissa ohjaamassa yhteiskunnan keskeisten
työllistäjien toiminnan tulevaisuutta. Nykyinen veromalli on
hankala ja siitä keskustellaan jatkuvasti. Oikeistolaisten voimien
esittämä perintöverotuksen jatkuva ja rajaton keventäminen on
kuitenkin vastuutonta ja typerää. Sen sijaan edellisen
yrittäjäsukupolven hiljaa hiipuessa on yhteiskunnan tarjottava
kaikki mahdollinen tuki seuraavan sukupolven mukaanlähtöä varten.
Mikäli seuraava sukupolvi ei kuitenkaan ole kyvykäs tai
kiinnostunut ottamaan kantaakseen vastuuta yrityksestä, sen
toiminnasta ja työntekijöistä, on yhteiskunnan otettava yritys
hoteisiinsa. Yrityksestä voitaisiin käydä huutokauppa, johon
osallistuvat tahot kilpailisivat keskenään avoimesti ja rehdisti
julkisen toimijan varjelemana.

Yritystuet kohdentuvat tällä hetkellä melko
kohtuuttomasti suuriin, elinvoimaisiin yrityksiin. Valtiovalta
tuottaa jo koulutusjärjestelmässään tuhansia ja taas tuhansia
työntekijöitä suurille työllistäjille, mutta taloudellista
kehitystukea ne eivät erityisemmin tarvitse. Yritystuet onkin
kohdistettava yrityksiin, joilla on kasvuedellytyksiä ja -tahtoa.
Suomesta löytyy osaamista ja intoa uuden teollisuuden ja sen
tarjoamien työpaikkojen syntymiseksi. Niihin on tartuttava rohkeasti
ja avoimesti.

Ylipäätään demareilla menee Euroopassa hyvin. SDP ja sen sisarpuolueet ovat vaalivoittojen myötä kääntäneet oikeistolaista, kylmää politiikkaa tehneet yhteiskunnat paremmalle uralle. Virossa gallupeissa demarit ovat nousemassa kärkeen, Ruotsissa ollaan huimassa nousussa. Suomessa SDP nousi hallitukseen ja pärjäsi parhaiten vastuullisista puolueista kevään vaaleissa. Tanskassa demarijohtoinen hallitus tekee jo toista vuotta hyvää inhimillistä politiikkaa. Pitkin muutakin Eurooppaa vuorovesi on vaihtumassa. Nyt oli ranskalaisten vuoro kääntää kelkka kohti parempaa.

Keskeistä Euroopan kannalta nyt on yhteistyön rakentaminen. Saksan liittokansleri Angela Merkel oli tekemässä Hollanden kiistakumppanin Nicolas Sarkozyn kampanjaa. Merkel joutuu nyt nielemään tappionsa, sillä Eurooppa saadaan nousuun vain unohtamalla kiistat ja tarttumalla yhteisiin intresseihin. Toivon todella, että Merkel ja Hollande löytävät toisensa. Nyt on aika tarttua toimeen.

Euroopassa on vain yksi aidosti kansainvälinen poliittinen liike. Sitä edustaa PES, joka kokoaa alleen kaikki eurooppalaiset demaripuolueet. Suomesta mukana on tietenkin SDP. Suomen demarit eurooppalaisten siskojensa ja veljiensä joukossa ovat vaatimassa Eurooppaan lisää työtä, oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta.

Ranskassa oikeistopresidenttien kausi jatkui 17 vuotta. Nyt se sai päättyä. Kuten valtionvarainministerimme Jutta Urpilainenkin uusimmassa blogikirjoituksessaan toteaa hienosti: Ahneuden aika on ohi, niin meillä kuin
muuallakin maanosassamme.

Ylipäätään demareilla menee Euroopassa hyvin. SDP ja sen sisarpuolueet ovat vaalivoittojen myötä kääntäneet oikeistolaista, kylmää politiikkaa tehneet yhteiskunnat paremmalle uralle. Virossa gallupeissa demarit ovat nousemassa kärkeen, Ruotsissa ollaan huimassa nousussa. Suomessa SDP nousi hallitukseen ja pärjäsi parhaiten vastuullisista puolueista kevään vaaleissa. Tanskassa demarijohtoinen hallitus tekee jo toista vuotta hyvää inhimillistä politiikkaa. Pitkin muutakin Eurooppaa vuorovesi on vaihtumassa. Nyt oli ranskalaisten vuoro kääntää kelkka kohti parempaa.

Keskeistä Euroopan kannalta nyt on yhteistyön rakentaminen. Saksan liittokansleri Angela Merkel oli tekemässä Hollanden kiistakumppanin Nicolas Sarkozyn kampanjaa. Merkel joutuu nyt nielemään tappionsa, sillä Eurooppa saadaan nousuun vain unohtamalla kiistat ja tarttumalla yhteisiin intresseihin. Toivon todella, että Merkel ja Hollande löytävät toisensa. Nyt on aika tarttua toimeen.

Euroopassa on vain yksi aidosti kansainvälinen poliittinen liike. Sitä edustaa PES, joka kokoaa alleen kaikki eurooppalaiset demaripuolueet. Suomesta mukana on tietenkin SDP. Suomen demarit eurooppalaisten siskojensa ja veljiensä joukossa ovat vaatimassa Eurooppaan lisää työtä, oikeudenmukaisuutta ja kohtuutta.

Ranskassa oikeistopresidenttien kausi jatkui 17 vuotta. Nyt se sai päättyä. Kuten valtionvarainministerimme Jutta Urpilainenkin uusimmassa blogikirjoituksessaan toteaa hienosti: Ahneuden aika on ohi, niin meillä kuin
muuallakin maanosassamme.

Tilastollisesti on huolestuttavaa, että ulkomaalaisten Suomessa saamat raiskaustuomiot ylittävät selvästi heidän suhteellisesti määrällisen osansa Suomessa asuvista ihmisistä. Aamulehti on aivan oikeassa siinä, että kotoutumistoimenpiteet ovat olleet näiden raiskaukseen syyllistyneiden osalta riittämättömät. Otan silti keskusteluun kaksi näkökantaa, jotka poikkeavat muista tänään esitetyistä.

Ulkomailla syntyneitä Suomen kansalaisia asui maassamme viime vuoden lopussa 101306 henkeä. Tämä on 1,9 prosenttia kansalaisistamme. Yhteensä Suomessa asui samaan aikaan ulkomailla syntyneitä kaiken kaikkiaan 266148 henkeä, joka on koko väestöstämme 4,9 prosenttia. Vuonna 2009 Suomessa annettiin raiskauksesta, törkeästä raiskauksesta tai yrityksestä yhteensä 98 tuomiota. Tästä määrästä kolmannes on 33. Siis 33 ihmisen tekojen vuoksi ollaan valmiita tuomitsemaan neljännesmiljoona ihmistä. Puhumattakaan siitä, että osa noista tuomioista olisi samaan henkilöön kohdistuvia. Aika rankkaa.

Mielenkiintoista on muuten sekin, että Niemi toteaa Aamulehden uutisessa, että “ulkomaalaisia on Suomessa vain noin kolme prosenttia.” Näin todetessaan hän ei siis ole ottanut huomioon raiskaustilastoissa maahanmuuttajataustaisia Suomen kansalaisia, vaan ainoastaan Suomessa asuvat ulkomaan kansalaiset. Näistä muuten joka kymmenes on syntynyt Suomessa, eli Niemen viittaus kotimaasta, jossa naiskuva on Suomesta poikkeava, ei ole kattava.

Jos hieman yhdistellään näitä esitettyjä tietoja, niin tosiasiallisesti Niemi ei näytä puhuvan maahanmuuttajista yleisesti, vaan Suomessa asuvista ei-Suomen kansalaisista. Esitetty tilastollinen fakta on huolestuttava trendinä, mutta todennäköisyys niin häviävä, ettei kokonaisen kansanosan leimaaminen ole perusteltua. Olen Aamulehden kanssa samaa mieltä siitä, että kotoutumisen suhteen on tehtävä jotain. Hyvä siis, että asia nostettiin esiin.

Huomauttaisin myös, että vuonna 2009 raiskauksesta, törkeästä raiskauksesta tai yrityksestä tuomituista 98 ihmisestä kaksi kolmasosaa oli suomalaisia. Mitä meille pitäisi tehdä? Miksi suomalaiset raiskaavat? Niin kauan kun yksikin suomalainen syyllistyy raiskaukseen, ei mielestäni meillä ole mitään syytä ylemmyyteen muita kansakuntia kohtaan. Eikä oikeastaan silloinkaan, vaikka raiskaustilastot saataisiin nollille. Raiskauksien estämiseksi on työskenneltävä uutterasti.

Mitä tulee tämän kirjoitukseni otsikkoon, niin palaan Matti Putkoseen. Hän esitti, että kaikki puoluettaan Perussuomalaisia koskeva loukkaava uutisointi viedään jatkossa Julkisen sanan neuvostoon. Minulla ei ole mitään syytä vastustaa tätä. JSN:n puheenjohtaja Risto Uimonenkin totesi, että valitukset ovat tervetulleita. Kiinnittäisin kuitenkin huomiota median otsikointiin myös tämän raiskausuutisen osalta. Neljännesmiljoonaisen ihmisjoukon naulaaminen ristille muutamien tekemien rikosten vuoksi on hämmentävää. Populääriä ja kansaa selvästi kiihottavaa, mutta hämmentävää.

“Mitä miettivät nyt muiden EU- ja euromaiden sosialistit? Mitä Suomen sdp-poliitikot Paavo Lipposesta Jutta Urpilaiseen ja aina rividemareihin asti? Onnittelevatko kaikki nämä tähänastiset eurointoilijat Gallian vaalivoiton saaneita aateveljiään, jotka eivät EU:n ytimistä piittaa?”

Kysymys on hyvä ja perusteltu, mutta Kankaanniemi ei ymmärrä sosialistien vaatimusten perusteita. Hollande ja esimerkiksi Suomessa SDP eivät ole olleet EU:ta ja kansainvälisyyttä vastaan. Eivät ole, vaikka Timo Soini ja nyt Kankaanniemi muuta väittävät. Tarkistelemalla eurokeskustelua ylimalkaisesti voidaan toki huomata, että Euroopan oikeistokonservatiivipuolue EPP:n linja on ollut vallitseva viimeiset vuodet. Tätä linjaa ovat kritisoineet niin EU-kriittiset kuin vasemmisto ja liberaalitkin. Politiikassa on silti aina enemmän kuin kaksi vaihtoehtoa. EU:sta ei ole mitään järkeä puhua kyllä-ei-kysymyksenä, vaan aina on uskallettava kysyä lisäksi “entä jos” ja “millä ehdoin”.

Ranskan Hollande on kritisoinut oikeistolaisvoimin kirjoitettua EU:n talouskurisopimusta. Tämä on sosialistisen puolueen puheenjohtajalta vähintäänkin odotettua. “Markkinavoimat” ovatkin olleet kauhuissaan siitä, että EU:ssa talouspoliittisessa keskustelussa keskiössä eivät olisi vain markkinoiden edut, vaan sitä käytäisiin laajemmin. Yllä linkkaamani uutisen ensimmäisenä kommenttina olikin tähän liittyen erinomaisen hyvä kysymys: “Voiko pörssillä uhkailu tulevaisuudessa uhata jo demokratiaakin?” Jos Aamulehden toimituskuntaan on uskominen, niin näemmä voi.

Mitä sitten Suomessa EU-myönteiset demarit ajattelevat Hollanden voitosta? Itse ajattelen, että kyseessä on erinomaisen hieno juttu. Eurooppa on palaamassa kymmenen vuoden tuhlaajapojan reissulta, uusliberalismin tieltä takaisin ihmisarvoiseen politiikkaan. SDP ajattelee Euroopan tulevaisuudesta ja EU:sta samaa kuin aina ennenkin: Eurooppaa on rakennettava sosiaalinen kysymys edellä.

Ranska Euroopan toiseksi suurimpana taloutena (ja tunnetusti ylpeänä kansana) on toiminut omien sääntöjensä mukaan jo parikymmentä vuotta Maastrichtin, Lissabonin ja monen muun sopimuksen kirjauksista huolimatta. Kankaanniemen väite “EU:n keskeisten peruspilareiden huojunnasta” on höhlä siksi, ettei noista peruspilareista ole juuri piitattu tähänkään asti. Hollanden ja Suomenkin sosialidemokraattien vaatimukset EU:n sopimusjärjestelmien ja perussopimusten uudelleenkäsittelystä ovat vaatimuksia yhteisten pelisääntöjen noudattamisesta. Tässä mielessä voisi siis jopa toivoa, että EU:n keskeisenä peruspilarina toiminut yhteisten sääntöjen noudattamatta jättäminen saisikin huojua ja romahtaa, jotta yhteisö voisi muuttua legitiimimmäksi. EU:sta on rakennettava yhteisö, jossa ihmiset saavat elää vapaina ja tasa-arvoisina oikeuksiltaan ja ihmisarvoltaan.

No niinpä. Mutta milloin viimeksi Hesari on kriittiseen sävyyn
kirjoittanut Matti Apusen ajatuksista? Ei kai koskaan. Samaan aikaan
kyseinen maailmanparantaja kirjoittaa itse pääkirjoitussivun
vakikolumniaan lehteen muutaman viikon välein. Apunen tämän aamun
tekstissään toteaa, että ”kun räppäri ryhtyy levyllään
politikoimaan, hän saa sanoa yhteiskunnasta melkein mitä tahansa
eikä joudu tilille”. Tästä omaan mieleeni nousevat ne kymmenet
vastuuta ja järkeä yhteiskuntaan vaatineet aamupahoinvoinnin
osoitukset, jotka Apunen yhteiskuntakriitikkona on saanut ilmoille
vuodattaa. Molemmat miehistä ovat yhteiskunnallisesti aktiivisia
totuuden torvia ja uskaltavat tuoda esiin asioita, joita muut eivät
välttämättä kehtaa ääneen sanoa. Mielenkiintoista on tässä
siis se, ettei Apusella tunnu olevan minkäänlaista empatiakykyä
tai itsekriitikon lahjaa.

Palefaceen osuva kritiikki on tietenkin oikeutettua. Vahvaa
vasemmistolaista viestiä levittävä räp-artisti puhuu vahvasti.
Esimerkiksi kappaleessaan Riisto Räppääjä hän sanoo näin:

”Riisto räppääjä ruoskaansa selkäämme soittaa,
kaulassa
kultainen kettinki on.
Pakko on taistella, kuolla tai
voittaa.
Ratkaisu eessä on tuntematon.”

On täysin perusteltua kysyä Miettiseltä, mitä hän tällä
mahtaa tarkoittaa. Onko nyt kyseessä taistelun lietsonta jotakin
riistävää hahmoa vastaan vai puhuuko Miettinen tässä jostain
sisäisestä demonistaan? Tulkitsen, että sanat kertovat
yhteiskunnan eriarvoisuudesta, vastakkainasettelusta ja oman
ihmisarvonsa puolesta taistelemisesta. Sitä, onko Paleface pohtinut
sanojensa vaikutusta ja vastuutaan niistä, ei kai kukaan saa
kysymättä selville.

Kun nyt ryhdyin ruotimaan artistien sanoituksia ja sävellysten
syvimpiä merkityksiä, niin otetanpa pari biisiä listalle myös
Apusen tukemien ajatusten läheltä. Tammi-helmikuun
presidentinvaalien alla Sauli Niinistön kampanjassa pyöri avoimesti
omalla nimellään mukana muutamakin muusikko. Apunen väittää
tekstissään, että ”On myös selvää, että oikeistolaista
räppiä ei ole eikä tule.” Niinistön kampanjan tukena kuitenkin
oli suomalainen räp-artisti Jare ”Cheek” Tiihonen. En tiedä,
onko hän oikeistolainen, mutta ainakin hänen tekstinsä eroavat
Palefacen omista. Kappaleessaan ”Liekeissä” Tiihonen räpäyttää
seuraavasti:

”Liekkeihin bensaa sataa.
Mä jätän mestat
palamaan.
(Tänään on bileet, kaikki sileeks)
Mä tulin
juhliin tänään, mä meinaan juhlii tänään. Jee-e!”

Tätä voisi pitää kuvauksena Tiihosen aikeista raivoisan
riehakkaasta juhlimisesta. Tämä kuitenkin asettautuu outoon valoon,
kun Cheek jatkaa säkeistössään:

”Ei ois ehkä kannattanu teininä ruveta leikkimään
tulella.
Ne sano et siit polttaa vaan omat näpit, mut joka träkil
kovat räpit
Teki musta pyromaanin, nyt painan reikä päässä ku
psykopaatit.
Oon yöllä ylitöissä, ollu kylil öitä, polttanu
klubeja ku kynttilöitä.”

Oho! Kohuartistin paljastukset: Sauli Niinistön
presidenttikampanjassa mukana tunnettu tuhopolttaja – katso kuvat!

Jos muusikkojen tehtävänä on analyyttisesti kritisoida
yhteiskuntaa ympärillään ja tehdä se uskottavasti, niin minun on
pakko tässä nostaa esiin toinenkin Niinistöä kampanjassaan
tukenut artisti. Kurt ”Kurre” Westerlund kuvasi Suomen kansan
syvimpiä tuntoja Niinistön vaalivoiton jälkeen näin:

”Väinämöisen jalanjäljissä nyt vaan me Sauli Niinistöä
tuuletetaan.
Päättyi viiden vuoden yksinäisyys ja alkoi kuuden
vuoden kuuliaisuus.”

Ottamatta mitään kantaa kappaleen taiteelliseen antiin on pakko
kysyä, että mitä ihmettä? Laulunsa Väinämöisellä Kurre
viitannee Niinistön toiseen nimeen Väinämöön, mutta että kuuden
vuoden kuuliaisuus? Nyt menee vasemmistolainen kirkasotsa
hiljaiseksi. Kurre ei kerro kuulijalle lainkaan, kenen tässä
pitäisi olla kuuliainen ja kenelle. Ainakin aiempaan kokemukseeni
tukeutuen tuntemani Sauli Niinistö ei ole juurikaan ollut
kiinnostunut muiden mielipiteistä, vaan sanonut ja tehnyt juuri sen,
minkä on oikeaksi katsonut. Hän tuskin ryhtyi nytkään kovin
kuuliaiseksi kellekään. Viime päivien kannanottojensa mukaan
lähinnä päinvastoin. Onko siis Kurren kappaaleessa kyse siitä,
että kuulijan täytyisi ryhtyä kuuliaiseksi tasavallan presidentille?
Iik! Perustuslaki, perustuslaki!

Taiteilijat kautta aikojen ovat kuvanneet yhteiskunnan tapahtumia
ja diskursseja. Taide itsessään on usein kriittistä. Taiteeseen on
kohdistettu kritiikkiä sekä taidemaailman sisältä että sen
ulkopuolelta. Ehkä polttavin taidepoliittinen keskustelu kautta
aikojen onkin ollut se, kuka on ymmärtänyt taiteen esittämät
ajatukset väärin. Tai oikeastaan kuka on perusteettomasti mielensä
pahoittanut.

Reilut sata vuotta sitten Jean Sibelius sävelsi Finlandiansa
sävelrunona alkuperäiseltä nimeltään ”Suomi Herää”.
Runossa ei alunperin pitänyt olla sanoja, vaan runo sävelten
muodossa kuvaa yhteiskuntamme tilaa, uhkia ja toivoa. Aikamoista
kritiikkiä valtaapitäviä kohtaan olikin todeta fennomaanien
joukoista, että Suomi kansakuntana kärsii Venäjän vallan
sorrosta. Sibelius tuolloin varmasti kohtasi kritiikkiä teoksensa vuoksi,
mutta aikansa Apuset saattoivat olla kauhuissaan, kun Suomi
sävellyksen synnystä parinkymmenen vuoden päästä itsenäistyi ja
Sibeliuksen toive kansankunnan heräämisestä toteutui.

En toki kehtaa suoraan rinnastaa Palefacea ja Sibeliusta
taiteellisesti toisiinsa, mutta aikansa lapsina ja
yhteiskuntakriittisinä taiteilijoina he silti saavat minulta
kunnioitukseni. Matti Apusen kirjoitus synnyttää minussa ajatuksen
siitä, että Karri Miettinen on tehtävässään onnistunut.
Kapitalismin kritiikki on osunut kohdalleen, kun kapitalisti
parahtaa. Pysyköön vasemmistoräppäri äänessä, niin porvari
nukkuu yönsä jatkossakin huonosti.

—

ps. rautalankaa vielä Matille, jos käy lukemassa: taide ei välttämättä esitä tai sano suoraan, mitä se tarkoittaa. Tärkeää onkin haastaa itsensä pohtimaan, mitä taideteos itselle tarkoittaa ja millaisia ajatuksia se herättää. Tätä syntynyttä mielikuvaa kutsutaan “mielipiteeksi” ja niistä voikin sitten käydä avointa, jopa analyyttista “keskustelua”.

Yleisradio julkaisi mielenkiintoisen kyselytuloksen kansanedustajien äänestysaikomuksista. Tyhjiä vastauksia tuli melko paljon, mutta melkoisen yllättävä tulos oli silti. Vasemmistopuolueista mielipiteensä kertoneet aikovat äänestää Haavistoa, kun taas oikeistossa tuki on yksimielisesti Niinistön takana. Harmaalla alueella vasemmisto-oikeistoakselilla liikkuvat vihreät ovat täysin Haaviston takana, mikä ei yllätä ketään. Toisaalta perussuomalaisten riveissä on yksi julkinen poikkeus nähtävissä. Arja Juvonen onkin ollut persuissa arvoliberaali outolintu kannattaessaan mm. aborttilain uudistusta. Tällä viikolla iltapäivälehtien sivuilta saimme lukea senkin, että ps-kansanedustajan päälle oli käyty, kun hän oli ilmoittanut kannattavansa Haavistoa. Karmeaa umpimielisyyttä.

Mielenkiintoista silti on, että kyselyn mukaan voidaan (hatarasti) tulkita, että eduskunnassa Niinistö nähdään oikeistolaisena ehdokkaana ja Haavisto vasemmistolaisena. Itse en näe kumpaakaan millään tavoin vasemmistolaisena varsinkaan talouspolitiikan kannalta. Arvoeroja ehdokkailla silti selvästi on. Niiden perusteella itsekin tein äänestyspäätökseni toisella kierroksella.
—
Tämän päivän yllättävin(?) sosiaalisen median tapahtuma on ollut kokoomuslaisten kansanedustajien ja puolueaktiivien statuspäivitystrendi, jossa he vakuuttavat olevansa kokoomuslaisia, “itsenäisiä” ja äänestävänsä Niinistöä. Päivän paras status oli Lasse Männistöllä: “Lasse Männistö tykkää kivoista homoista, ei omista yksityisautoa, ostaa luomua, arvostaa kulttuuria, käy spinningissä, kuuntelee Ultra Brata ja Chisua, välittää luonnosta ja äänesti Niinistöä.” Hieno mies on Lasse.

Lähinnä pohdin, että onko jotenkin oletettavaa ilman näitä statuksia, että Lassen kaltaiset homosymppaaja-luomu-viher-spinnaajat eivät välttämättä äänestäisi Niinistöä? Tai toisaalta, ovatko Niinistön peruskannattajat jotain muuta väkeä kuin Ultra Brata ja Chisua kuuntelevia city-turkooseja? Ainakaan kansanedustajien keskuudessa tämä ei ole itsestäänselvää.

Samaan aikaan nimittäin Timo Soini ilmoitti plokissaan, että hän äänestää myös Niinistöä. Tässähän ei itsessään ole mitään vikaa. Yllä mainitsemaani persurivistöön tieto sopii kuin nenä päähän. Kuitenkin tämä samainen Soini ilmoitti pari päivää sitten, että kertoo äänestyspäätöksensä vasta vaalihuoneistojen sulkeuduttua. Sanasta sanaan hän sanoo näin: 

“Kerron kumpaa äänestin klo 20.00 vaalipäivänä, jos joku sitä minulta kysyy. Finalistit ovat samalla viivalla harkinnan suhteen. Toisen mielestä harkitsen Niinistön äänestämistä, toisen mielestä Haaviston äänestämistä. Kumpikin on yhtä oikeassa. Minua ei voi laskea kumpaankaan leiriin.”

Nyt hän kuitenkin “käänsi takkinsa”. Petti äänestäjänsä. Vaihtoi mielipidettään sitä sen paremmin perustelematta. Vaan ei tämä yllättänyt sen enempää kuin tuo statuspäivitysintoilu.

—

Itse aion äänestää Pekka Haavistoa.

Santalainen on huolissaan siitä, että asuntojen keskivuokrat ovat vahvasti nousussa. Myös uusien asuntojen keskineliökoko (75m2) huolettaa Alenaa. Näistä varsinkin ensimmäinen on kohtuullinen huoli. Kuitenkaan tähän ei ratkaisuksi yksin sovi se, että päätetään vapauttaa uusien asuinalueiden asunnot neliösäädöksistä. Helsingin kaupunki on jo pitkään pyrkinyt tasapainottamaan omallakin asuntotuotannollaan kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen erittäin korkeaa kysyntää ja näin myös hintojen riistäytymistä käsistä. Kuitenkaan yksin kaupungin tämänhetkinen omatuotanto ei riitä.

Tarvitaan myös yksityisiä rakennuttajia. Niiden tahtotilaan ei ole ikävä kyllä enää pitkään aikaan juurikaan kuulunut kohtuuhintaisten vuokra-asuntojen tuottaminen. Vuoden 2008 alkaneen talouskriisin seurauksena Helsingin välimallinkin asuntomarkkinoilta melko lailla katosivat sekä VVO, Sato että Avara. On tehty vain kovan rahan suuria omistusasuntoja ja kaavoitetut tukirahoitetut omistus- ja vuokra-asunnot ovat jääneet rakentamatta. Tavoitteista on jääty jo vuosia. Yksityisille rakennuttajille on keksittävä parempia kannustimia tai on saatava joku sijoittamaan pitkäaikaisesti vuokra-asuntomarkkinoille. Viime aikojen matala korkotaso sekä arvopaperimarkkinoiden epästabiilius antavat osaltaan positiivisia merkkejä siitä, että vuokra-asuntomarkkinoiden suhteellisen varmalle tuotolle voisi löytyä kysyntää jatkossa.

Ongelmalle ei siis oikein löydy omistajaa. Kuitenkin mainio ratkaisu tälle olisi kaupungin yhä vahvempi sijoittautuminen vuokra-asuntorakennuttajaksi. Tällä hetkellä noin 100000 helsinkiläistä asuu kaupungin noin 45000 vuokra-asunnossa. Helsinki rakennuttaa vain noin 5000 asuntoa vuosittain. Lisäksi kaupungin vuokra-asuntoyhtiöiden maine on heikonlainen. Toisaalta kaupungin vuokra-asuntoja hakee aktiivisesti noin 20000 ihmistä. Itse siis pyrkisin rohkeasti kehittämään Helsingin vuokra-asuntoyhtiöitä, jotta sosiaalinen erottautuminen ei pahenisi. Yhtäältä myös lisäisin Helsingin vuokra-asuntotuotantoa. Kaupunki pystyisi mainiosti sosiaalisena toimijana tuottamaan pitkän aikavälin ratkaisuja Santalaisenkin määrittämään ongelmaan. Vaatii kuitenkin vahvan poliittisen konsensuksen sijoittaa merkittäviä rahasummia vuokra-asuntorakennuttamiseen. Itse olisin tähän valmis ja niin moni muukin vasemmalla.

Voisimme toki myös pohtia, olisiko mahdollista harkita vuokratasokattojen määrittämistä väliaikaisesti, jotta tällä hetkellä kuumana käyvä vuokramarkkinat saataisiin pidettyä jotenkin aisoissa. Viime vuonna helsinkiläisen vuokrakaksion keskineliöhinta oli 13,79 euroa. Tämän vuoden kolmannella neljänneksellä keskihinta oli jo 15,12 euroa per neliö. Vapaarahoitteisten asuntojen osalta hinnat ovat vielä viitisen euroa korkeammat neliömetriä kohden. Jossain vaiheessa on vaarana saavuttaa rajan, jossa matalapalkkaisemmilla aloilla työskentelevät eivät enää kykene maksamaan vuokriaan kohtuullisesti. Tämä voi tuottaa merkittäviä sosiaalisia ongelmia lyhyellä aikavälillä. Pidemmän päälle taas köyhät joutuvat muuttamaan pois kaupungeista. Samalla kaupungeista syntyy parempiosaisten keskittymiä. Olemme onnistuneet Helsingissä tämän torjumaan aktiivisella sosiaali- ja asuntopolitiikalla, mutta jälleen olemme vaaran vesillä, mikäli emme torjuntatyötä jatka.

En myöskään näe ongelmana Santalaisen mainitsemaa asuntokoko-ongelmaa. Helsingissä yksinasuvien määrä on lisääntynyt viime vuosikymmeninä merkittävästi. Asuntojen koon suurentaminen onkin yksi toivottu ratkaisu sille, etteivät kaupunkilaiset ainakaan liian pienten kotien vuoksi asuisi yksin. Lapsiperheet ovat kaikin puolin toivottuja Helsinkiin asumaan. Yksin asuvien keskuudessa on myös huomattavan paljon erilaisia sosiaalisia ongelmia. Espoossa uusien asuntojen keskikoko on 91 neliötä ja yksinasuvia vähemmän suhteessa Helsinkiin. Palvelut Espoossa ovat kuitenkin lähes olemattomat tai ainakin käyttämättömät. Merkittävän osan espoolaisista voidaankin katsoa elävän ns. satelliittihelsinkiläisinä, jotka käyvät lähinnä vain nukkumassa pääkaupungin rajojen ulkopuolella. He kuitenkin maksavat veronsa Espooseen. Palveluiden matalan käyttöasteen ja suurten verotulojen yhteisvaikutuksen voi huomata helposti tutustumalla Espoon kaupungin taloustilanteeseen. Osittain tästäkin syystä olen muuten sitä mieltä, että pk-seudun suurten kaupunkien pitäisi liittyä yhteen.

Kallion kaltaista nuorisosumppua voidaan toivoa toisaallekin pääkaupunkimme kartalla. Kuitenkaan en lähtisi itse purkamaan suorilta käsin asetettua neliösäädöstä yllä mainituista syistä. Ei ole myöskään kovin mukavaa asua alle parinkymmenen neliön yksiöissä, joissa ei ole suihkua, vaikka Kallio ihan mukavan värikäs kaupunginosa onkin.

Olemme nähneet kansannousuja, vallankaappauksia, sotilasjunttia, rauhallisia ja rauhattomia vallanvaihtoja sekä sellaisen vaateita. Dramaattisimmat näistä näimme Suomen rajojen ulkopuolella, mutta kotimaassammekin valta vaihtui kesän kynnyksellä. Keväiset vaalit todella vaikuttivat monella tapaa Suomen suuntaan. Keskustelun painopiste on kääntynyt yhä vahvemmin Euroopan suuntaan, mikä ei ole pelkästään positiivinen asia.

Euroopan ja yleisemmin länsivaltojen talouskriisi on vaikuttanut vähintään henkisellä tasolla arkeemme päivittäin. Paljon on tehty asian korjaamiseksi – tuhannet kiitokset teräshermoisille johtajillemme kuukausitolkulla kestäneiden neuvottelujen hoitamisesta. Työ on vielä kesken, mutta olen varma, että tämäkin huoli saadaan siirrettyä kunnialla sivuun.

Toinen merkittävä keskustelunaihe juuri nyt on tammi-helmikuussa valittava tasavallan presidentti, jolla työtä riittää monella tapaa hajaantuneen kansamme kaitsemisessa. Toivon todella, että presidenttikisa pysyy puhtaana loppuun asti ja kansalaiset todella saavat äänestää oman parhaan näkemyksensä mukaan kansakunnallemme arvoisensa johtajan.

Ennen vaalien loppurutistusta kuitenkin Suomi on hetken hiljaa. Joulurauhan toivon keskellemme ainakin vuodenvaihteeseen asti. Hyvää joulunaikaa ja soveltuvin osin menestyksellistä vuotta 2012 itse kullekin.